Elämäni autot

[Quality]

Kun lueskelee foorumilaisten toinen toistaan upeampien menopelien luovutuksia, omat ajatukset kääntyvät pian menneisiin, jo vuosia taakse jääneisiin nostalgioihin. Toki kolmen vuoden takainen nykyisen auton luovutuskin on yksi upeimmista eikä autossakaan ole mitään vikaa.

Mutta mitkä ovat sinun muistikuvasi elämäsi autoista? Voit luetella kaikki, jotka ovat jääneet mieleesi, tai voit kertoa niistä mieleenpainuneimmat tarinat. Jokaiseen autoon liittyy joitain muistoja, se on varmaa, Siitä vaan kirjoittamaan - takaan, että omat tarinani kirjailen ennen pitkää.

[tn62634]

Harmittaa vieläkin, kun menin myymään Chevrolet El Caminoni. Sillä kun ajeli niin musiikki tuli pakoputkesta ja tyttöjen pöksyt kostuivat pelkästään siitä, kun löi 350-kuutiotuumaisen pikkulohkon tulille...

No, onneksi ensimmäinen autoni, 1972 VW kupla on yhä tallessa tallissa museorekisteröitynä.

[tsiih]

Ensimmäisen autoni ostin romuttamolta , se oli niin kauniin värinen. Maksoi tuhat markkaa ja vuosi oli -99, aikomus oli lähinnä peltokäyttö. Ilman kilpiä ajettiin kotiin n. 30 km, öljynpainevalon iloisesti palaessa. En raaskinut pellolla revittää sitten kuitenkaan, siihen kelpasi paremmin silloisen poikaystävän Derby, ei tarvinnut sääliä kun oli ruman värinen ja muutenkin kamala. Silloin päätin että volkkaria en osta ikinä!
Seuraavan ukon kanssa se kunnostettiin ja rekisteröitiin, meni kymmeniä iltoja ja tuhansia markkoja. Kumpikin teki mitä osasi ja muutakin. Pick-Nickissä oltiin pari kertaa, hienoa kun ei ollut samanlaisia. Öljynpainevalokin himmeni kun vaihdettiin moottori jääratarassista, tosin öljynkulutus oli huimaa. Muistan, että halvin teboilin öljy maksoi 36 markkaa per 4 L kannu, usein joutui hakemaan. Pakkasella auto huohotti ilmansuodattimen läpimäräksi ja se piti aina koulussa päivän aikana kuivattaa hallin patterin päällä.
Ajoin sillä aikani, mieheni sen jälkeen ja nyt auto odottelee ladossa uutta intoa Ikinä ei tielle jättänyt, en luovu siitä koskaan. Kerran tulin risteykseen talvella liian lujaa, auto pyörähti rekan edestä vasemmalle ojaan. Siinä oli enkeli olkapäällä ja paljon lunta pehmentämässä, mariska lauloi kasetilla "tarkasta tämä". Lokari pikkaisen taittui, meni käsin suoraksi.
Ikävä kyllä näihin autoihin on todella vaikea saada mitään osia, varsinkin moottoriin joka niitä kaipaisi joten hiirten kotina taitaa pysyä vielä jonkin aikaa.
Kuvan auto ei ole minun, mutta identtinen.


[ylläpito on poistanut liitteen]

[Ironic32]

9-tamppooni ehdottomasti!

Minulla oli noita sekavassa nuoruudessa 3kin kappaletta ja tuli suoritettua koneen vaihtoja ja kaikenlaista... Ja ikää oli 9-10 vuotta, kun noita rassattiin. Se oli hienoa aikaa se

Peltoautoja oli kyllä lisäksi 127-fiiuja myös 3 kappaletta, joista sai aina kasattua yhden kulkevan pelin. Samoin oli kadettia, larvaa ja muuta mukavaa. Ne oli hienoja aikoja, kun sai toteuttaa itseään ja oikeasti sai autot kulkemaan itse tekemällä remontteja...

Nykyään, kun on näitä uudenkarheita kinnereitä, niin "remontit" on aika paljon vähemmässä (tietysti parempi näin...)

[skula]

Elämäni auto on tämä CC.. Tylsää mutta totta 

Siinä on niin paljon kaikkea sellaista mitä mulla ei oo koskaan ollut, tai ole edes koskaan ymmärtänyt että joskus voisi omassa autossa olla..

Mutta jos nyt väkisin pitää jokin muu nostaa esiin.. Niitä on kaksi.. Niitä yhdistää hulluus ja rakkaus Fordiin 

Ensimmäinen oma auto.. Ford Sierra (vm.87) 2.0GL(OHC), peruspunainen Sedan.. Mielettömät muistot.. Ja se takavetoisuus!

Toinen oma auto.. Ford Escort(vm.89) 1.6GT(CVH), peruspunainen 3-ovinen. GT korisarja, ameriikan mallin kirkkaat etuvilkut ja tummat takavalot, peltinen pakopuoli, 2.5" putki, hirveän miehekkään äänet, mutta mitään ei juurikaan tapahtunut Madalsin ihan tonttiin konin säädettävällä setillä, niin että 195/50-15" teki tiukkaa mahtua pyörimään.. Poppikoneet - kalliit ja mielettömät 

[Ironic32]

Ai niin... olihan minullakin riesa joskus 90-luvulla!

Se oli miehekäs peli tehokkaalla 2-litraisella koneellaan, jossa oli peräti 74kW tehoja. Vuosimalli tais olla 84... Sillä sitä oli mukavaa haastaa kavereita motarilla (se oli todellakin sitä sekavaa aikaa)

[Quality]

Perheemme ensimmäinen auto oli Kuplavolkkari 1300 vm. -66. Se hankittiin kaksivuotiaana, alle 50 tkm ajettuna. Kupla oli luotettava auto, käynnistyi 30 asteen pakkasessa eikä jättänyt tielle, koska eteneminen myös paksussa lumessa oli tunnetusti varmaa. Pellit olivat ajan hengen mukaisesti paksut eikä kori juurikaan ruostunut. Mutta auto kulutti bensaa kokoonsa nähden paljon, se oli vaikea hallittava (takamoottori ja �"veto), ahdas ja kylmä. Tunnettu tosiasia oli, että ilmajäähdytetty boxermoottori kesti 100 tkm, minkä jälkeen sen täydellinen leviäminen oli vain ajan kysymys. Niin kävi meillekin. Kun mittarissa oli hulppeat 125 tkm, moottori poksahti. Ilmeisesti syynä oli venttiilin katkeaminen palotilaan, kuten yleensä. Tilalle hankittiin kolariautosta vaihtomoottori, joka ei koskaan ruvennut toimimaan moitteetta.

Seuraava Volkkari oli vuoden -73 mallinen uusi, jo modernin oloinen Kupla. Mutta kori ja ominaisuudet olivat entiset. Tuo auto ei ehtinyt tulla teknisesti tiensä päähän, vaan sen kohtaloksi tuli romuttuminen muulla tavoin.

Ensimmäisen oman Volkkarini hankin vuonna -79, se oli VW K70 mallia 1973. Auto edusti aikansa premium-luokkaa; se oli taksina suosittu ja sen hinta oli uutena varsin korkea. Auton kori oli vankkarakenteinen, mutta moottori perin erikoinen. 1,6 litraisen vääntö oli alakierroksilla olematon, ja nelilovisesta laatikosta sai tuon tuostakin etsiä kolmosta ja yli 4000:n nousevia kierroksia. Mutta kone sekä muukin tekniikka olivat kestäviä. Ilmeisesti NSU:n kehitystyö ja VW:n jatkojalostus olivat tuottaneet varsin onnistuneen mallin, joka sitten kuitenkin �" valitettavasti �" jäi VW-Audi-yhteistyön jalkoihin. Auton sisä- ja tavaratilat olivat mahtavat, mutta ajoltaan sen alusta ei ollut aivan onnistunut, sillä kaarteissa kallistus oli melkoinen ja ohjauksen palautusvaiheessa tuntui ikävä nuljahdus. Varsinkin talvikeleillä auto oli hankala käsiteltävä. Sellainen yksityiskohta oli jo tuolloin tuttu, että moottori saattoi huohotinputken jäädyttyä työntää öljyt pellolle; yllättäen tämä vaiva kuuluu uusiutuneen uudemmissakin malleissa. Venttiilinnostimien kumitiivisteet jouduttiin uusimaan 130 tkm:ssä, mutta muuten auto toimi nuo 220 tkm varsin vähin ongelmin.

Vuonna -84 ostin seuraavan autoni, joka oli -82-mallinen Santana, sarjansa ensimmäisiä. Moottori oli 1,6-litrainen. Silloin autolla oli ajettu vasta 55 tkm, ja se vaikutti suorastaan tuliterältä. Santanassa murheet alkoivat kuitenkin nopeasti. Vaihteisto oireili ensimmäisenä. Paljastui, että laatikko oli sökönä, ja se piti vaihtaa. Silloin myyjällä ei ollut vielä mitään vastuuta, vaan kaikki kaatui ostajan harteille. Sitten alkoivat moottoriongelmat. Käynti oli epätasaista ja tehot hävisivät. Venttiileitä säädettiin ja korjattiin, tuloksetta. Melkein koko ajan esiintyi noita ongelmia. Myös alustan niveliä jouduttiin vaihtamaan sekä etu- että takapäähän. Jaksoin nilkutella autolla kaikkiaan noin 100 tkm, jolloin sen mittarissa oli uuteen vaihdettaessa vähän yli 150 tkm.

Ensimmäinen uutena ostamani auto oli vuoden 1990 Jetta. Auton ajo-ominaisuudet olivat hyvät ja tilat erinomaiset. Siinä oli 1,8-litrainen, varsin suorituskykyinen moottori, jonka polttoainetalouskin oli hyvä. 1-pisteruisku ei kuitenkaan ollut onnistunut, ja siitä alkoivat harmit, kun autolla oli ajettu runsaat 100 tkm. Varsinkin pakkasella moottori käynnistyi vain kahdella tai kolmella sylinterillä ja käynti tasaantui vasta koneen lämmettyä. Merkkihuolto (Stockmann-Herttoniemi) levitteli käsiään, kun yleensä auto kävi hyvin jo silloin, kun se saatiin korjaamolle saakka. 150 tkm:n kohdalla luovutin, ja pistin raadon kiertoon.

1996-mallin Vento oli luotettava ja vähävikainen auto. Pakoputken ja iskarien lisäksi jouduin vaihtamaan siihen koko kertyneiden 185 tkm:n aikana vain lämmityslaitteen tuulettimen moottorin ja starttimoottorin. Autosta puuttuivat kaikki sähköiset hienoudet, mutta se oli hyvin tehtävänsä täyttänyt perusauto, jonka polttoainetalous oli vakaa ja kulutus hyvin kohtuullinen. Uskon, että auton nykyinen omistaja ajaa sillä huoletta vielä ainakin 100 tkm.

Seuraava autoni, 2003 vuoden Bora 1,8T:n ostin syksyllä 2004, jolloin sillä oli ajettu 22 tkm. Autossa oli kaikki tarvittavat lisävarusteet, sen viimeistely oli erinomainen, samoin ajo-ominaisuudet (ellei lasketa madalletun alustan pintakovuutta, joka on tietysti makuasia). Bensaa kului täsmälleen sama minkä tehdas ilmoittaa keskikulutukseksi, eli 7,8 l/100 km. Takuuseen vaihdettiin takaluukun pumppunostimet, jotka jäykistyivät pakkasella eivätkä palautuneet lämpimien tultua. Climatronicin patoläpän moottori hajosi, mikä aiheutti ikkunoiden höyrystymistä. Turbo tuli ennenaikaisesti tiensä päähän, se vaihdettiin 60 tkm:n tienoilla. Takuun jo umpeuduttua merkkiliike maksoi osat ja minä työt. Ihan kohtuullinen diili.
Ruostumisongelmia on ollut eniten K70:ssä, jossa lokasuojien reunat ja helmat alkoivat kukkia jo 8-9 vuoden iässä. Santanakin olisi ilmeisesti ruostunut, jos se olisi käytössäni saavuttanut enemmän kuin sen kahdeksan vuoden iän. Jetta ei kuudessa vuodessa mennyt koriltaan miksikään, ja Ventokin pärjäsi varsin hyvin, joskin siinä näkyivät 8-vuotiaana jo ensimmäiset ruostepilkut.

Omien kokemusteni valossa kehitys ei ole ollut pelkästään positiivista, vaan väliin on sattunut kelvottomia yksilöitä, kuten Santana ja Jetta. Opiskeluaikojen kesä-Minejä (ja yhtä Marinaa) lukuun ottamatta olen kuitenkin pysynyt VW-leirissä, koska olen uskonut, että samat ongelmat eivät välttämättä kertaudu. Näin onkin ollut. Nykyautot kestävät suunnilleen kaksinkertaisen matkan noihin 30-40 vuoden takaisiin verrattuna, mutta kuten kokemukseni K70:stä osoittaa, jo 1970-luvun autolla saattoi taittaa vaivatta yli 200 tkm.

[Quality]

(Kiitos, Ironic32, kuvien pienentämisestä!)

Pakko muistella opiskeluaikojen kesäautoa, joka peräti neljänä kesänä oli Mini �" tuo klassikko, joka ei vielä tänäänkään jätä ketään kylmäksi. Siis aito, alkuperäinen BMC-Mini, joka hankki legendaarisen maineensa rallipoluilta, joilla sillä ajettiin voitosta voittoon.

Ensimmäinen oma autoni oli harmaa farkku-Mini �" siis tätä vastaava:


Edellinen omistaja ei tainnut paljoa tietää eikä välittää auton hoidosta, joten karmeassa kunnossa sen ostin. Ja ongelmia riitti. Meni kannentiivistettä, jarruja ynnä muuta pienempää sen 3-4 kuukauden aikana, minkä autolla ajoin. Puintipalkoista se taisi mennä naapurikylän pojalle.

Seuraava Mini oli punainen, tätä vastaava, mutta peltivanteilla ja ilman lisävaloja:



Kaveri oli ostanut sen AVK:lta (vai mikä sen nimi silloin olikaan) kolaroituna, remontoinut, katsastanut ja myi sitten minulle. Ongelmia oli helposti ylikuumenevan koneen kanssa, ja usein oli helteellä pakko pistää lämppäri täysille, jos aikoi eteenpäin päästä. Minin bensaletku roikkui avoimena pohjan alla, ja kun olin syksyllä myynyt auton, sain kuulla, että jätettyäni auton ostajan asuinpaikan lähelle kadunvarteen se päätti purkaa bensatankin sisällön siihen paikkaan. Palokunta oli pitänyt kutsua paikalle bensaa imeyttämään .

Keväinen autokuume iski jälleen seuraavana keväänä, ja joltain helsinkiläiseltä trokarilta ostin vähän ajetun, hyväkuntoisen oloisen punaisen Minin. Kesän aikana siitä meni vetoakseli, moottorin kiinnitys petti ja käynnistysongelmat olivat ajoittain sietämättömät. Etulokariin ruostui reikä, ja takakelkka tipahti kuoppaisella hiekkatiellä ”kaukana kotoa”.  Jostain syystä en myynyt autoa syksyllä, mutta keväällä, kun en voinut kuvitellakaan jatkavani samalla, huomasin olevani kahden punaisen Minin onnellinen omistaja! Sain sitten tuon vanhemman myytyä, vieläpä kohtuuhintaan.

”Uusi” Mini oli huippuvarusteltu, siinä oli jopa sisältä avattava konepelti ja ovien avausnarut olivat vaihtuneet kahvoihin. Ei enää kovin alkuperäinen, vaikka ulkoasu olikin entinen. Tämä yksilö edusti jo uutta aikaa (taisi olla vuosimallia -72), ja sillä ajoin jonkin verran myös talvikeleillä. Niistä on tosin lähinnä kammottavia kokemuksia …  Tuo oli toistaiseksi viimeinen Minini, joka vaihtui �" valitettavasti �" Marinaan seuraavana keväänä.

Mini oli loistava tasaisella mutkatiellä, samanlaista mikroautofiilistä tuskin mistään autosta löytyy. Varoa piti tien epätasaisuuksia, varsinkin teräviä kohoumia, jotka sattuivat helposti öljypohjaan. Pohjapanssari oli välttämätön. Mutta maantienopeudet olivat pikkukinnerille myrkkyä. Yli 80:n jatkuvaa nopeutta oli lähes mahdoton ylläpitää, sillä kone ylikuumeni helposti.

Mini edusti sikäli tyypillistä brittitekniikkaa, että tekniset ongelmat olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Muistikuvat ovatkin, että melkein koko ajan oli jokin ongelma päällä. Kulutusosiin kuuluivat todella nopeasti kuluvien renkaiden lisäksi iskarit, jarrut, vetarit, moottorin kiinnityskumit, vilkkurele ….

Mutta aika kultaa muistot, ja usein olen haikaillut itselleni tuollaista harrastepeliä. Huippuhinnoissa vaan nykyisin ovat. Taitaa moni muukin niitä harrastaa.

[ma1ja]

Pakko kai aloittaa siitä autosta, jota ensimmäisenä pääsi ajamaan kortin saatuaan, eli BMW 315 jossa tosin oli 316:n etumaski, jolla sai huijattua asiasta tietämättömiä nuoriamiehiä. Tuosta bemusta on rintaani jäänyt pieni baijerilainen sydän ja sen seurauksena ilmeisesti mukana tulevat johannatukiais-sympatiat. Vaikka kammottavaahan sillä oli ajaa talviöisin ravintolailtojen jälkeen kavereita ympäri kaupunkia kuskaten ja mäkilähtöjä vältellen. Isukki oli vielä hankkinut paikalliselta Unionilta tekokarvaiset seepraraitaiset istuinpäälliset, että kelpaa ajaa toria ympäri. En sitten hennonnut sanoa, että ne olivat ihan kammottavat.

Eka oma auto oli Clio, jolla tuli ajettua työn ja kodin väliä tuhansia kilometrejä. Se oli myös rakkain ja helpoin, kun parkkeerauskin onnistui mihin tahansa koloon. Clion jälkeen tulleet laivat olen saanut sovitettua vain siihen marketin pihan kauimmaiseen ja autioinpaan nurkkaan.

Viimeaikaiset autot ovat olleet jotenkin sieluttomia eikä niihin ole tunnesidettä juuri syntynyt. Samantekeviä sanoisin vaikka hienoja toki.

[MacVolsu]

BMW 315 jossa tosin oli 316:n etumaski, jolla sai huijattua asiasta tietämättömiä

Samanlaista huijausta harjoitti kaverini 315 Bemarillaan vuonna 1986 , oli taiteillut viitosen kuutoseksi takaluukkuun. Ei silti, hieno auto silloin juuri kortin saaneelle.

[plu]

Qualitylle pitää muutama Mini -kommentti laittaa, onhan meillä yhteisiäkin Mini -kokemuksia  .

Oman harrastepelinhän myin pois tuossa muutama vuosi sitten talon rakennuksen alta, ja kyllä kaduttaa! Auto oli sikäli "elämäni autoja", että se oli myös ensimmäinen oma autoni, jonka pidin siis vuosia nurkissa vielä kun olin lopulta uskonut ettei siitä käyttöautoksi ollut. Monet Qualityn Mini -kommenteista allekirjoitan täysin, mutta muutama tarkennusta vaativa seikka:

- Sisältä aukeavaa konepeltiä ei Minissä ollut tehtaalta tullessa ainakaan enne vuotta 78. Jälkiasenneltuja on varmaan tehty paljonkin, sellainen varmaan sinunkin autossasi oli?

- Moottorin ylikuumeneminen oli helposti ongelma, jos ihan mikä vaan jäähdytysjärjestelmään liittyvä asia oli pielessä MUTTA Coopereihin kehitellyn "suurtehovesipumpun" ja isomman jäähdyttimen tulo vakioksi kaikissa autoissa poisti kyllä aika hyvin tuon ongelman. Omassani oli loppuaikoina 100+ hevosvoimaa tehoja, eikä se ylläri kyllä kuumentunut enää yhtään. Kylläkin jos vesipumpuksi valitsi kaikkein halvimman peltisiipiversion...tuuletin piti myös olla se lapion kokoisilla lavoilla varustettu nelilapainen, joka huhuili kuin huuhkaja kiihdytyksissä.

- Vetoakselit korjaantuivat niin ikään aika hyvin, kun 70 -luvulle tultaessa oltiin siirrytty käyttämään vakionopeusmurrosniveliä myös akselien sisäpäissä. Siihen astihan Minissä sisemmät nivelet olivat kuminpalat, jotka viritettiin paikoilleen eräänlaisilla "pakoputkiklemmareilla"...ja niitä paukkui!

Vilkkureleen lyhyestä kestoiästä olen ymmärrettävästi samaa mieltä  . Mutta oli se vaan mahtava auto!

[Quality]

- Sisältä aukeavaa konepeltiä ei Minissä ollut tehtaalta tullessa ainakaan enne vuotta 78. Jälkiasenneltuja on varmaan tehty paljonkin, sellainen varmaan sinunkin autossasi oli?

Niinhän sen sitten täytyi olla. Oli kyllä erittäin siististi laitettu, ettei huomannut sen olevan jälkiasenteinen.

Mutta yksi tyyppivika unohtui tyystin: Mini pyrki jäämään tielle aina sateella . Syy oli suoraan avoinna jäähdyttimen säleikön takana olevassa virranjakajassa, jonka kansi sai helposti kosteutta, ja siinähän sitä sitten oltiin. Kaikenlaista muovipussiviritystä siihen laittelin, mutta eivät tahtoneet kestää. Uudemmissa oli oikein tehtaalla laitettu suojapahvi siinä edessä. Taisi vähän jo suojatakin.

[VWonderman]

Mutta yksi tyyppivika unohtui tyystin: Mini pyrki jäämään tielle aina sateella . Syy oli suoraan avoinna jäähdyttimen säleikön takana olevassa virranjakajassa, jonka kansi sai helposti kosteutta, ja siinähän sitä sitten oltiin. Kaikenlaista muovipussiviritystä siihen laittelin, mutta eivät tahtoneet kestää. Uudemmissa oli oikein tehtaalla laitettu suojapahvi siinä edessä. Taisi vähän jo suojatakin.

Lucas:n sähköt? aka Pimeyden valtias

[SciroSJK]

Mun kohdalla se varmaan oli Kaliforniasta ostettu Ford Mustang -64½.
Autoon oli jossain vaiheessa vaihdettu alkuperäisen 289 koneen tilalle 351:n kone.

Auto kulki kuin pirulainen, mutta mistään ajo-ominaisuuksista on turha puhua.
Jarrut olivat auton kulkuun nähden todella heikot ja niilläkin vielä ikävä taipumus häipyä.
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, että miten onnistuin säilyttämään korttini ja henkeni tuon auton kanssa.
Mahtoi se myös olla aikamoinen bensasyöppö? Tosin tuolloin parikymppisenä mulla oli isän kustantama bensaetu, joten ei hätää  

Auto meni kiertoon, koska siitä halkesi lohko jossain vaiheessa.

[Quality]

Lucas:n sähköt? aka Pimeyden valtias

Nehän ne  .

[SciroSJK]

9-tamppooni ehdottomasti!

9-tamppooni, mikäs toi auto on suomeksi?? Ei hajuakaan....

[RoccoScientist]

Omista autoista ei suoranaisesti ole vielä hirveästi kerrottavaa, kun on vasta ensimmäinen menossa, mutta pari autoa on silti syytä mainita.

Isäni entinen Renault 25 oli aikanaan hieno auto (ainakin relluksi). Itse en ihan hirveästi autosta muista, mutta tällaisen tarinan olen kuullut vanhemmiltani: Vanhemmillani oli liuta vieraita kylässä ja minä aktiivisena lapsena onnistuin tuolilla keikkuessani kaatumaan ja lyömään pääni pöydänkulmaan niin että silmäkulma aukesi reilusti (tämän muistan kyllä itsekin). Seurasi verenvuotoa ja reilua parkumista ja isäni joutui sitten lähtemään viemään minua sairaalaan. Kuskiksi piti tosin värvätä eräs vieraista, sillä isäni oli nauttinut lasin tai kaksi viiniä eikä rohjennut istahtaa ratin taakse. Kyseinen vieras muistaa kuulemma vielä tänäkin päivänä elävästi kuinka autoon päästyäni olin lopettanut itkun kuin seinään ja alkanut esitellä auton hienouksia tyyliin "Tässä on muuten sähkökäyttöiset ikkunatkin". Ilmeisesti en ollut kolauttanut päätäni niin pahasti, että elämän prioriteetit olisivat menneet sekaisin.

Mummillani vuorostaan oli muinoin Fiat 500, jonka kyydissä oli aina hauska istua - jopa niinkin hauskaa, että meinasin ostaa tuon uusioversion itselleni pari vuotta takaperin melkein pelkästään nostalgia-arvon takia. Jotenkin tuo mummin auton tuoksu on jäänyt niin vahvasti jonnekin tajunnan perukoille, että aina kun jokin tuoksu muistuttaa siitä, tulen välittömästi hiukan paremmalle tuulelle. Muuten onkin lähinnä hataria mielikuvia hitaasta kiihtyvyydestä, meluistasta kabiinista ja niistä peltisen kojetaulun valoista. =)

[skriko]

Minulla on ollut monia autoja, aina kuitenkin joko saksalainen tai japsi. Oikeastaan kaikki ovat olleet elämäni autoja silloin. Jotenkin muistelen aina lämmöllä ensimmäisen korin honda civic crx:ää. Se oli -86 metallin musta, melkein kaikki olivat punaisia ja valkoisia ja onnistuin hakemalla hakemaan mustan. Se oli silloin 2 vuotta vanha. Kerran tulimme tuntemattoman kaverin kanssa kilpaa Helsingistä Tampereellle. Tampereella liikennevaloissa kaveri kysyi, mikä moottori siinä oli, kun kuuli että 1,5 100 hv ihmetteli miten ei päässyt minusta eroon, kun hänellä itsellään oli 3,0 turbo. Toyota mr 2 -86 valkoinen oli myös hieno silloin vuoden vanhana. Jotenkin nykyään nämä autot eivät enää tuo sellaista fiilistä, vai johtuuko se sitten vain, että ikää tulee ja elämänarvot muuttuvat. Sääli.

[JoJio]

Toistaseks ei oo ollut kun kolme "autoa" Eka, autoni oli kortin saatuani Opel Ascona b. Oli kiva ajella takapotkulla sillon kun, se toimi... No sit tuli tunne et pakko päästä siitä eroon ennen kun se hajoo, mut sillä päästiin kumminkin ensimmäiset 2vuotta paikasta a paikkaan bee. Sit oli tojota horolla 1.6xsi 90... Oli kaikki japsin sataheppaa, sillä mentiin pari vuotta kanssa, ennen kun otti osumaa.. Muuten hyvä peli... Sitten tulikin 07 tää nykyinen vectra, jolla on niin paljon tunnearvoa, että sitä en tule koskaan hävittämään! Koska siitä ei saa mitään vaihodssa, hintajoupilla 2te.. Mutta toistaseks ollut niin hyvä auto että ajetaan sillä. Kovasti tässä tekisi vaggia mieli.. Mut katsotaan ajan kanssa, mikäs kiire tässä autonvaidolla on. Kumminkin on tullut monelle sanottua, että saksalaisesta en luovu enkä ooppelista.. Mut aika näyttää... tuntuu vaan siltä, et "ooppelin 90luvun hunot autot on siirtynyt 2000luvun vaggeihin"   

[Ironic32]

9-tamppooni, mikäs toi auto on suomeksi?? Ei hajuakaan....

96:n sabahan se. Rakkaalla lapsella on monta nimeä

[Arcca]

Jotenkin muistelen aina lämmöllä ensimmäisen korin honda civic crx:ää. Se oli -86 metallin musta, melkein kaikki olivat punaisia ja valkoisia ja onnistuin hakemalla hakemaan mustan. Se oli silloin 2 vuotta vanha. Kerran tulimme tuntemattoman kaverin kanssa kilpaa Helsingistä Tampereellle. Tampereella liikennevaloissa kaveri kysyi, mikä moottori siinä oli, kun kuuli että 1,5 100 hv ihmetteli miten ei päässyt minusta eroon, kun hänellä itsellään oli 3,0 turbo.

Joo, muistan tuollaisen CRX:n olleen aika makea peli 80-luvun puolivälissä. Olin silloin opistossa jonka parkkipaikalla erästä CRX:ää tuli aina kateellisena ihastelua. Sen suorituskykyyn varmasti vaikutti paino, jonka epäilisin olleen aika vähäinen.

Itsellä oli tuohon aikaan Datsun 100A, jossa oli vaikka mitä laittamista, koska ajoin siihen 156tkm mittariin, mutta nuorena miehenä en osannut niistä murhetta ottaa. Pidin sata-amppeerisesta kovasti.
Seuraava oli Nissan Cherry 1.5GL. Erinomainen auto, mutta ruostealtis.
Jne...

[sika]

Eka auto jolla ajelin oli 73-kadet, kamala kaikissa olosuhteissa-ei lämppäriä ei jarruja jne...toinen oli sunbeam kostaja johon tein äreän padan
jolla pieksi 2-litraset asconat joissa oli vain tuplakaasarit ja tehoputki virityksenä.

Eka oikea auto oli 73 impala 454-padalla, vähän tuunattuna myös, pieksi melkein kaikki 2l "urheiluautot"  Sen vaihdoin 70 olds cutlass supremeen 2d ht 455... se meni mainiosti offenhauser imusarjalla ja 850 cfm tuplapumpulla.

Sitten 85- corvette-alkoi olla jo ajo-ominaisuuksia-ja kulki pienestä tehosta huolimatta(230) 0-100 alle 6s.  (1400 kg ja 450nm kumminkin)
Pari vuotta vanha vani oli kesän-mutta en jaksanut körötellä 80...

Sitten tuli 89 firebird gta-johon tein koko alustan uusix ja amerikan matkalla käydessä toin paxton remmiahtimen-ja teetin vielä elämää isomman välijäähyn (72x42x6cm)  isompaa ei keulaan mahtunut- rupes sutimaan vielä noin 80 nopeudesta kun kiskaisi pakko 2 päälle ja lappu lattiaan.
sekin kulki ihan ok. paitsi ei saanu liikkeelle, liian kova alusta : 60 ft 2,2 s.  200m loppunopeus ihan ok-132 km/h...
vartilla meni 13,5 ja 178. potentiaalia olis ollu selkeesti 12s puolelle.  

talviautoina varmaan 20 eri kinneriä- varmaan 4 eri nisania, 140y, 120 af, 2 kpl cherryjä. bmw, 1 capri, viiatteja, 4 - veto mitsu lancer,
ja edellinen vaggine: 3 bg pasuuna 4-motion, paras ja mukavin kaikista kokonaisuus huomioon ottaen.
ja nyt ihan uus 6 golf variant. vajaaveto ikävä kyllä.

ps. 8 viime talvea 4-vedolla-toivottavasti tulee normaali talvi tai vaihdan 4-motion taas.

[tarzi]

Eka auto oli Ke70 däxä joka oli ihan pelkästään jääratakäyttöön, eli sitä ei lasketa

Eka ajoauto oli TOyota Supra Turbo Targa -89. Automaatti, eli aikamoinen pommi. Pistin melkein heti kiertoon.

Sen jälkeen tuli Toyota Camry 3.0 v6a -94 joka oli ihan hyvä pirssi, paras kone melkein mikä mulla on ollut, kulutus vaan hipoi kymmentä litraa. Herkut oli kaikki pl. nahkasisusta ja kattoluukku.

Camryn vaihdoin -92 100 Audiin. 2.5 TDI rivivitoskoneella.lähemmäs 500 000 mittarissa kun myin. Siinäpä oli vasta auto, ihan siistin sain tehtyä siitäkin. Kulutti 5.5-6.3 sekalaisessa ajossa ja voimaa oli. Varusteet niukat (sähkölasit+kattoluukku)

Audin jälkeen tuli Octavia -01 1900 TDi 90hp, joka toimi kuin unelma vuoden verran jonka se mulla oli. Yks rele meni minkä vaihdoin. Jätti aamulla lähtemätä käyntiin. Ambiente oli (vakkari, ajotietokone, ilmastointi) Pikkasen alta 400 000 oli mittarissa.

Nykyään ajelen tosiaan tolla -10 mallisella Oculla ja eukolla -00 mallinen Cordoba.  Kortti ollut vasta 2,5 vuotta että onhan noita kertynyt?  

[Loungeliner]

Nykyään ajelen tosiaan tolla -10 mallisella Oculla ja eukolla -00 mallinen Cordoba.  Kortti ollut vasta 2,5 vuotta että onhan noita kertynyt?  

Tämä edellä kerrottu historiikki kuvaa hyvin sitä, miten perusduunarikin (jollaiseksi tarzi:n kuvittelen) pystyy hankkimaan, ja myös hankkii, ihan uusiakin autoja varsin nuorella iällä. Itse ajokortin saatuani (toki myös jo ennen sitä) ajelin muorin -79 "iso Corollalla" tovin. Sitten joskus armeijan jälkeen, vuoden -99 keväällä ostin vuoden -88 Corolla 1.3 GL sedanin neljällä sähkölasilla, sähköpeileillä ja sähkökattoluukulla. Tuon annoin keväällä 2000 vaihdossa Hangossa ottajaansa odottaneeseen Corolla 1.4 VVT-i -töpöperseeseen. Lisävarusteina metalliväri (taisi olla "Gold lustre") sekä ilmastointi. Käytännössä tuon uuden ostin vain ilmastoinnin takia, johon pääsin tottumaan tuonaikaisissa työkaluissa --> työmatkat siviiliautolla alkoi v*tuttamaan.

Tuon "milleniumCorollan" myin takaisin sen minulle myyneelle Toyota-kauppiaalle sellaiseen hintaan, jota en ikinä autosta kuvitellut saavani... Tilalle kaupassa käyntejä varten hankin -88 Nissan Sunnyn, 1.3L HB:n 3-ovisena. Oli paljon ajettu ja kerran ylimaalattu, mutta niin vain sekin palveli useamman kymmenen tuhatta km. vesipumpun ja öljyjen vaihdolla. Työpaikkani muutti tuossa vaihdossa kotipihaan, ja työautoksi hommasin syyskuussa 2003 Mersun Viton.

Nissan palveli hienosti ja käytännössä nollakuluilla muutaman vuoden, kunnes myin sen kallimmalla kuin aikanaan ostin. Tilalle hommasin kaverilta -94 mallisen Pösö 405 GTX Greenway -farkun kahden litran pannulla. Tämäkin "paskakasa" (jollaiseksi ko. auto useimpien mielikuvissa on leimattu) palveli useamman vuoden. Korjauskustannukset koostuivat käsijarruvaijerista sekä jarrurempasta, yhteensä n. 300 euroa. Tästäkin myydessä (huhtikuussa 2009) sain melkeinpä saman kuin vuosia aiemmin maksoin, 1700 euroa.

Vuoden 2009 maaliskuun lopulla saatiin ajoon tuo nykyinen Octavia, joka joskus vuoden vaihduttua vaihtuu uuteen Octaviaan. Kustannuksia laskien "elämäni auto" on eittämättä tuo Sunny. Hankinta- ja myyntihintojen erotus johon lisätään korjauskulut, jää ehdottomasti ylivoimaisen pieneksi

[Quality]

Filixon ketjussa Miehessäkö vika, kun ei kiinnosta? Siis uuden auton hankkiminen:

Keväisin on käynyt mielessä, että saisipa vielä joskus käyttöönsä alkuperäisessä kunnossa olevan VW Kuplan 1960-luvulta. Se on ainut automalli, jolla olen vinguttanut renkaita kaarteissa kuumalla asvaltilla... ja ajanut myös kerran kumolleen kaseikkoon.

Kupla on meistä monelle se ensimmäinen auto. Sillä tosiaan pääsi helposti kaseikkoon, olipa liukasta tai ei. Kori ei ympäriajosta tainnut liiemmin hätkähtää?

Kupla on sellainen ajettava, etten ole sen perään isommin haikaillut. Siitä on sporttisuus kaukana, mutkatieajokaan ei tuota kummempia kiksejä. Muutenhan tuo on todellinen klassikko, ja upea katsella kaikessa karuudessaan, jos on hyvin entistetty.

[Erkka]

Minullakin oli 60-70 luvun vaihteen jälkeen kaksierittäin hyväkuntoista kuplaa, joihin olin enemmän kuin tyytyäinen. Keltainen ja oranssi. Olivat mieleisiä värejä tuohon aikaan.

[Filixon]

Uskollisesta ja vakaasta luonteestani varmaan johtuu, että eka-Kuplan jälkeen kaikki autoni ovat olleet volkkareita: tätä nykyistä edelsi neljä Passatia �" ja olihan melko pitkä autotonkin vaihe.

Kuplan vaihtoehtona oli aikoinaan Anglia. Olen varma, että jos siihen olisi päädytty, ajelisin nyt Fordilla. Autohistoriaani kuuluisi silloin todennäköisesti ainakin Taunus, Escort, Sierra ja Mondeo.

Mutta vaimon kautta on kokemusta myös Sitikoista. Aika näyttää, onko sillä suunnalla tulevaisuutta...

[Mikko83]

Kupla on sellainen ajettava, etten ole sen perään isommin haikaillut. Siitä on sporttisuus kaukana, mutkatieajokaan ei tuota kummempia kiksejä. Muutenhan tuo on todellinen klassikko, ja upea katsella kaikessa karuudessaan, jos on hyvin entistetty.

Ei vakiona..mutta ainahan sitä voi parantaa  

Oma ensimmäinen ajoauto oli 89 mallinen 1,3corolla. Siskon eksä sitten ruttas sen ja siitä lähti Volkkarikierre. On ollut Jettaa ja passattia.

Parhaiten mieleen on jääny isoveljellä aikoinaan palvellut mk1 COLT.


Coltista on hieno muisto 90luvun alkupuolelta. Nesteet oli jäässä. Velipoika aukaisi syylärinkorkin ja sieltä nousi kunnon jääpuikko  

Tuollainen vanha Colt on kyllä jotain niin hienoa.. Haaveissa olisi joskus tuollainen laittaa. Varsinkin jos olisi alkuperäinen turbo 

[Quality]

Ei vakiona..mutta ainahan sitä voi parantaa   

�,,hh... Kuplan takaveto-takamoottori -yhdistelmä ei ole pienistä paranteluista moksiskaan. Auton perusratkaisut ovat mitä ovat, ja niiden ehdoilla mennään. Vai miten olet, Mikko83, onnistunut tuota parantamaan?

[Mikko83]

Minulla on matala ja jäykkä alusta + 1700 moottori. Ja jos haluaa hifistellä niin 75 ja uudemmista voi laittaa hammastanko-ohjauksen. Tai sitten suosiolla laittaa jonku tuoreen 70luvun kuplan joissa on jo mcperson alusta yms yms.