Autoilu nuoruudeesassani..., vuosikymmeniä sitten

[Vaarivanhus]

Ennen "poikien" aika kului autojen kanssa puuhastellessa. Nyt se kuluu tietokoneiden ja puhelimien kanssa todeten: Kyllä nää nykyautot on huonoja.

Jos vaivaudumme jotain tekemään pitää saada kunnolla rahaa. Ei ole enään halpoja VW-vaihto-osiakaan.

Oli meilläkin sentään onneksi Haldan trippimittari.

[Vaarivanhus]

Pannaanpa tänne "Metusaalemiautoiluosastolle" pari riviä muisteluita lisää.

Nykypäivien autoissa taitaa ruostesuojaus olla jo suurinpiirtein hallinnassa, mutta eipä ollut muutama kymmenen vuotta sitten. Monenlaista konstia piti yrittää, ettei koslasta olisi alkanut päivä paistaa pohjan puolelta. Hitsaaminen oli se kurjin vaihtoehto, joten muilla keinoin täytyi yrittää auton eliniänodotetta pidentää.

Kestopäällystetyt tiet olivat vielä 60-luvulla ainakin maaseudulla melko harvinaista herkkua. Sorateitä enimmäkseen. Teiden pölyämistä yritettiin kesäaikaan hieman hillitä levittämällä savikerros tien pintaan. Taisi siinä olla ripaus suolaakin saven kaverina. Sateella liukasta ja kuraista, mutta kuivalla kelillä aivan kohtuullisen mukavaa ajalla. Kiviä kuitenkin tahtoi soratiellä lennellä ja auton pohjalle se ei hyvää tehnyt. Jonkinlainen suojaava massakerros sinne oli jollain keinolla yritettävä saada.

Kesällä, kun oli pitkään ollut kuivia ilmoja ja autonpohjaan tarttunut paksu pölykerros, oli sopiva hetki ryhtyä ruostesuojahommiin. Lankuista oli jo edellisinä vuosina valmiiksi tehtynä ajoramppi, jolle ajamalla tasaisella pihamaallakin auto nousi sen verran ylös, että alle pääsi kohtuullisesti pohjan puoliväliin asti. Sitten vain pohjan öljyäminen pölynimuriruiskun avulla. Pari litraa öljyä pölyn sekaan imeytettynä, siinäpä mukavan näköinen massaus. Tehosuojauksen voi halutessaan tehdä "pohjustuksen" päälle ajamalla pölyistä tietä ja ruiskuttamalla syntyneeseen "viimeistelykerrokseen" vielä hieman öljyä lisää.

Sitten kabiinin puolelta penkit ja lattiaverhoilut pois. Reippaasti öljyä lattialle ja sanomalehtiä päälle. Verhoilut ja penkit takaisin paikoilleen, niin ruostesuojaus olikin sillä kertaa valmis.

En tiedä, oliko menetelmästä loppujen lopuksi paljoakaan hyötyä, mutta ainakin saattoi itselleen uskotella, että hyvä tuli.

[Latexi]

Eipä nuo keksinnöt tosiaankaan lähteneet kuin palmun alta. En muista mitään lohkolämmittimiä autoissani olleen, mutta sitten piti ottaa konstit käyttöön.

Faijalla oli jonkinlainen "säteilylämmitin", jota käytettiin kovilla pakkasilla eteistilassa antamaan hitusen lämpöä. Myöhemmin sitten todettiin, että voisihan sen laittaa auton alle lämmittämään öljypohjaa. Vartti siellä ja Anglia lähti kuin palmun alta.

[Geoman]

Autojen ruostekorjaukset olivat arkipäivää. Hitsaukset tehtiin kaasuhitsauslaitteilla (tinaa, messinkia, hopeaa sai joku työpaikakalta) . Autoja maalattiin jatkuvasti.

[kt]

70-luvun alussa minulla oli Simca 1100. Siinä esiintyi ihmeellisiä käyntihäiriöitä, välilla kone kävi tasaisesti ja välillä pätki pahoin. Mitään selvyyttä ei saanut paikallinen korjaamokaan, vaikka auto oli siellä koko päivän.

Senverran olin perillä asiasta itsekin, että katkojan kärkiä kun sääteli, niin käyntiin pystyi vaikuttamaan yleensä. No aikani itse sitten yritin säädellä katkojan kärkiä ja taas sain ne kohdalleen. Kone kävi nyt hetken hyvin, mutta tunnin päästä ei enää. Avasin taas virranjakajan kopan ja tutkin kärkiväliä. Vaikutti siltä, että välys ei ollutkaan enää sama, joksi sen olin asetellut tunti sitten. Ihmettelin miten niin voi olla. Sehän tarkoittaisi sitä, että katkojan kärkien runkoa olisi pitänyt säätää.

Aikani ihmeteltyäni asia ratkesi. Rungossa olevan kärjen vastakappalehan liikkui keinujousisysteemin varassa. Kun kokeilin liikuttaa tätä keinujousta, niin totesin sen liikkuvan holtittomasti miten sattui. Tarkempi tutkimus osoitti, että keinujousen holkki oli kulunut ja se liikkui tapissaan vapaasti.
Katkojan kärjet siis uusittiin ja auto pelasi sen jälkeen siihen saakka kun starttimoottori ei enää mennyt päälle.

[kt]

Simcan jälkeen hankin Ladan. Ajoin sillä muistaakseni 6 vuotta ja ainakin 150 tkm ongelmitta. Auto oli lämmin, mutta kevytperäisenä hankala ajaa liukkaalla.

Koneessa oli jakoketju, jota piti kiristää noin 2000 km:n välein. Kiristäminen oli oma operaationsa. Kiristimen mutteri löysättiin, käynnistyskammella kierrettiin kampiakselia hiukan, jakoavaimella lyötiin kiristimen mutteria oikeaan suuntaan ja lopuksi kiristimen mutteri kiristettiin.
Toimitus vei vajaan minuutin ja koneen käyntiääni oli sopuisaa sen jälkeen.

Tuulettajan hihna piti myös olla aina varalla, koska se katkesi muuallakin kuin Oulun seudulla. Sen vaihto oli yhtä nopeaa. Katkeamisen näki latausvalon syttymisestä. Pysäytät senjälkeen autosi.
Otat uuden hihnan ja heität sen tietyssä asennossa rullien yli tuulettimen taakse. Käynnistinkammella kierrät kampiakselia puoli kierrosta ja ruuvimeisselillä ohjaat hihnaa uraan. Aikaa menee alle minuutti.

[Matson757]

Mikäs tää yksi sanonta olikaan, Simca tonni korjaamon onni 

[kt]

Simca 1000 oli takatuuppari ja tämä Simca 1100 oli ensimmäisiä etuveroisia autoja. Mutta sama sanonta varmaan sopi kummallekin.

Tämän Simca 1100:n starttimoottori alkoi temppuilemaan. Bendixlaite ei vetänyt sitä päälle. Otin moottorin tietenkin pois ja purin sen osiin. Jousia sinkoili purkaessani enkä tietenkään saanut kaikkia paikoilleen enää. Lopulta starttimoottori oli kasassa ja se toimi, mutta osien puutteessa se jäi itsekseen pyörimään kovalla ulinalla aina startin jälkeen. Mutta eipä tuo haitannut.

[JJ10]

Eka auto oli -72 Chrysler 180, taattua Talbot laatua, jossa oli sähkökarkaistu yläpuolinen nokka-akseli. Ajan mittaan nokkien juureen keinuvivut hakkasi montut ja pitivät melkoista ääntä. Keinuvivut ja nokka maksoi maltaita. Ohjurin kumeja ei ollut enään varaa vaihtaa, sai pössytellä rauhassa.

Kerrankin nokka-akselia vaihtaessa laitoin jakoketjun ja alalohkon väliin puukiilan, jotta ketjunkiristäjä ei kiristäisi ketjusta löysiä pois vaihdon aikana. Uutta nokka-akselia asennettaessa ketjuhan ei enään yltänyt nokka-akselin hammasrattaalle, oli ketjunkiristäjä just kiristänyt seuraavaan pykälään. Ketjunkiristäjän vapautus oli oikein suunnitelun kukkanen, sen vapauttaminen olisi vaatinut moottorin noston pois paikoiltaan.

Syyläri irti ja koko etulohko purettava, viranjakaja ym, jotta pääsi ketjunkiristäjään käsiksi, putosi samalla 13mm hylsykin öljypohjaan. Öljypohjan irroitus olisi vaatinut moottorin noston...jätin sen sinne, jäi seuravalle omistajalle kaupantekijäisiksi.

Seuraava auto oli Leyland, sitä kun korjasi kolme päivää, kaksi sai ajaa...paras vika siinä oli, kun painelaakeri meni reisussa asetelman läpi...ulkopuoliset työnti liikkeelle ja kolmosella kotiin, pysähtyä ei voinut, oli melkoista himmaamista risteyksissä. Kerran se starttaili itsekseen pihassa, oli virtalukon pohja oikkarissa jne jne

[Vaarivanhus]

Autojen ruostekorjaukset olivat arkipäivää. Hitsaukset tehtiin kaasuhitsauslaitteilla (tinaa, messinkia, hopeaa sai joku työpaikakalta) . Autoja maalattiin jatkuvasti.

Maalauksesta muistuu mieleen 127:ska, jonka maalipinnan kunto alkoi kauniina kesäpäivänä harmittaa niin paljon, että päätin sitä maalailla spraypurkilla - ulkona pihalla. Sellainen maalihan ei pitkää aikaa tarvitse kuivuakseen. Ei tullut ajateltua asiaa sen kummemmin, että kaikenlaista öttiäistä lenteli ilmassa. Maalin sumutuksen jälkeen tulikin kiire nyppiä märkään maalipintaan tarttuneitä ötököitä. Siinä yhteydessä tein jännän luonnontieteellisen havainnon: kärpäset olivat niin fiksuja, etteivät märkään maalipintaan istahtaneet. Lensivät lähelle, mutta kääntyivät pois. Kaikki muut pörriäiset sen sijaan olivat kärpästä tyhmempiä ja niitä sitten joutui nyppimään niin kauan, että maalipinta oli kuivahtanut. 

[JJ10]

Hitsauksista sen verran, että joka katsastukseen piti pistää peltiä johonkin lisää. Tosta Chrysleristä huomasin kerran ennen katsastusta, että takana hiekkapellin alta oli kotelo pahasti ruosteessa, hankala hitsata koko kotelo uusiksi...rapsin koko kotelon vekeen, ei inssi arvannut, että siinä piti olla kotelo, hyvin meni läpi. Montakohan kertaa tunkkikin meni pohjan läpi...

Yhdessäkin autossa huomasin, että helmapellissä oli ruostereikä keskellä helmaa, hitsivehkeet kaukana...otin ison poranterän ja porasin reiän pyöreäksi ja toivoin katsastusinssin luulevan sen olevan massausreikä...täydestä meni. Siihen aikaan sitä oli oikein paklauksen mestari, mitä ei hitsattu, ne paklattiin ja massattiin...ja paksusti.

Lantikkaa kun hitsattiin, loppu reilu puoli neliöö peltiäkin kesken...DX:ää kerran kasattiin kiireessä myyntiin, saatiin yöllä moottori paikoilleen. Aamulla tehtiin kaupat ja uusi omistaja lähti autolla...huomattiin perhana tallin nurkassa jäähdytyksen flektipaketti, unohdettiin laittaa se paikoilleen yöllä...tais käydä kone kuumana.

On tullut laitettua jarrupaltkin rautapuoli levyyn päin...ja vielä selvinpäin...tarinaa olis kirjan verran hölmöilyistä.

[kt]

70-luvun loppupuolella minulla oli Sunbeam Avenger 1600, sellainen "vinyylikattoinen". Se oli kova menemään, mutta kun ilma viileni ja oli tuossa nollan seutuvilla, niin alkoi kulku hyytymään. Yleensä olin varautunut asiaan, mutta aina syksyn ensimmäinen nollakeli sen pysäytti.

Jyväskylässä jäin perheen kanssa yhteen ramppiin räntäsateessa. Ei auttanut muuta kuin pysäyttää taksi ja ajella sillä huoltoasemalle ostamaan jäänestoa pullollinen ja ajaa samalla taksilla takaisin. Peräpenkillä oli mukana 1-vuotinen ja taksimieskin oli senverran tarkkana, että jäi varttumaan, että auto lähtee taas käyntiin. Niinhän se lähti ja kyllä se jäänestolla 200 km hyvin kulki nollakelillä sitten.